Kirjoituskilpailu
      Palkitut
      Tarinoiden alut

Pertsa ja Kilu -päivät

Tarinan matkassa

Väinö Riikkilä Seuran kirjoituskilpailu
Rauman seudun seitsemäsluokkalaisille 2007

Väinö Riikkilä  Seuran tavoitteena on lasten ja nuorten lukuharrastuksen ja kirjallisuudentuntemuksen edistäminen. Vuonna 2004 seura aloitti lukudiplomitoiminnan alakouluilla.

Keväällä 2007 seura tarjosi seitsemäsluokkalaisille mahdollisuutta lähteä nuortenkirjailijoiden matkaan. Kirjailijat Kari Levola, Markus Majaluoma ja Seita Parkkola olivat kirjoittaneet lyhyet tarinoiden alut. Tarkoituksena oli, että oppilaat valitsevat yhden aluista ja kirjoittavat tarinan valmiiksi.

Kirjoituskilpailun esiraatina toimi järjestelytoimikunta, mutta lopullisen ratkaisun tekivät itse kirjailijat. Jokaisen tarinan kolme parasta palkittiin stipendein ja kirjoin. Voittajat julkistettiin huhtikuussa Pertsa ja Kilu -päivillä Raumalla.

Oppilaan ohjeet

1. Lue kirjailijoiden kirjoittamat tarinoiden alut. Pohdi ja vertaile niitä, mitä ajatuksia ne herättävät. Huomaa, että tarinat eroavat toisistaan myös tyyliltään ja aihepiiriltään.

2. Valitse tarinoiden aluista se, joka saa mielikuvituksesi parhaiten laukkaamaan.

3. Suunnittele, miten tarina voisi jatkua. Muista, että tarinan lukeminen ja kirjoittaminen muistuttavat salapoliisin työtä: jo alku sisältää monia johtolankoja. Mahdollisuuksia on paljon.

4. Keksi tarinalle hyvä otsikko.

5. Tarinan voit kirjoittaa tietokoneella tai käsin, kunhan se on helposti luettavissa (esim. kappalejako, sanarajat ja isot ja pienet kirjaimet). Myös marginaali kannattaa tehdä. Tietokoneella kirjoitettaessa fontin tulee olla kokoa 12 tai 14. Älä käytä väliotsikoita.

6. Kirjoitusaikaa on 5.3. saakka. Valmis työ palautetaan Kourujärven kirjastoon tai koulusi äidinkielenopettajalle.

Tarinoiden alut

1. Seita Parkkola

Koskaan ei voi olla varma, kuka asuu naapurissa, ei ennen kun on kiivennyt sisälle ja ottanut selvää. Meidän naapurissa ei ollut päällisin puolin mitään ihmeellistä. He eivät pitäneet verhoja ikkunoiden edessä tai käyttäytyneet muutenkaan niin kuin piilottelisivat jotain. En mennyt sinne, koska epäilin heitä, tai uteliaisuuttani, vaan yksinkertaisesti siksi, että sinne oli lentänyt pallo. Se oli lentänyt sisään suoraan ikkunasta. Ja siinä sitä oltiin. Halusin palloni takaisin, joten... kiipesin perässä siitä samasta ikkunasta. Ehkä juttu oli siinä, että meillä oli tavallisin mahdollinen naapuri ja yllätys joka odotti siksi sitä suurempi. Minä olen asunut näillä kulmilla aina ja tietysti kuvitellut, ettei niin tutussa paikassa voi tapahtua mitään kovin erikoista.

2. Markus Majaluoma

Minun on tunnustettava teille hyvät lukijat, että kuulun siihen harvinaiseen kolmen joukkoon 100 000:sta, jotka voivat kirkkain silmin sanoa eläneensä aikaisemmin.  Kun kerran olin isän mukana hänen työmatkallaan Norjassa, Bergenin kaupungissa, yhtäkkiä sieluni silmin näin kaupungin edessä olevassa vuonossa neljä viikinkien laivaa, joista yksi oli suurempi muita. Tiesin, kenelle tuo laiva, Vinland, kuului. Se oli viikinkipäällikkö Erik Punaisen pojan Leifrin sota-alus, johon mahtui 120 soutajasoturia. Olimme 800-luvulla Leifrin kanssa hyviä ystäviä, leikimme aina yhdessä, opettelimme purjehduksen salatkin yhdessä.

Kaksi vuotta sitten, kun saapastelin Loimijoen rannalla. Näin pusikossa suureen kiveen hakatun oudon kirjoituksen. Kirjoitus oli puolikaareen kirjoitettu ja puoliksi sammalten peittämä. Kirjaimet olivat outoja väkkyröitä, ymmärsin, että kirjoitus oli riimukirjoitusta. Yhtäkkiä ja yllättäen osasinkin lukea viestin. Se oli muinaisen ystäväni Leifrin kirjoittama, ja siinä kerrottiin  - ei mistään muusta kuin omasta kuolemastani. Kivessä luki:

3. Kari Levola

Talvi ei tuntunut tulevan lainkaan. Minä en olisi siitä piitannutkaan, koska olin juuri tulossa talvesta.

Palaaminen ei ollut helppoa. Olin ollut monta vuotta poissa, perheen mukana. Isän työt olivat ulkoministeriössä ja hän oli maailmalla. Luxemburg oli ollut paras paikka. Eurooppa-koulussa oli suomenkieliset luokatkin. Viimeksi asuimme Iranissa. Teheranissa satoi lunta joulukuussa kun lähdimme Suomeen.

Mummo oli saanut sydänkohtauksen. Isä sanoi, että oli hyvä palata senkin takia, että minä saisin hoidettua kouluni. Yläaste oli alkanut syksyllä, minä ehdin mukaan vasta keväälle. En tuntenut luokasta ketään, vain yhden tytön ala-asteelta. Hänestä tulikin kaverini. Muille minä olin kuin ulkomaalainen.

Olin tottunut huiviin Iranissa, siellä sen pitäminen oli tytölle pakko. Nyt kun olisin voinut siitä luopua, se tuntuikin turvalliselta. Ja lämpimältä.   "Mihin oot huntus jättäny", irvailivat pojat välitunnilla.

Tarinoiden alut Word-tiedostona